Koulu ja koulunaloitus on yllättäen herättänyt tällä viikolla päässäni ajatuksia ja muistoja. Olen pitänyt pitkän ja rentouttavan loman, mistä kirjoitinkin edellisessä postauksessani Loma-voiko yrittäjä olla lomalla?
Töitäkin olen tehnyt jo ahkerasti, mutta ajatukset pyörivät tavallista enemmän muillakin elämäni osa-alueilla kuin yrittäjyydessä. Mieleen on pulpahdellut asioita, joista haluan kirjoittaa.
Paitsi yrittäjä olen puoliso, äiti, mummi, sisar ja tytär. Ja tietysti olen myös minä itse. Tämän artikkelin ajatukset pyörivät aiheissa, jotka liittyvät mummina olemiseen ja itseeni ja lapsuuden muistikuviin.
Mummin pikkumiehestä tulee tällä viikolla koululainen. Hänellä alkaa koulu torstaina. Mummia asia jännittää melkein yhtä paljon kuin oma tai omien lasteni koulunaloitus. Oman osansa jännitykseen tuo, että pikkumiehen koulu on vantaalaisessa lähiössä. Siellä elämänmeno ja liikenne on erilaista kuin omassa lapsuuden ympäristössäni Viitasaaren keskustassa tai poikiemme lapsuudessa Pihtiputaan Kärväskylällä. Ajattelemista on antanut sekin, että pikkumies on kesälomahavaintojeni mukaan vaiheessa, jossa hän pohtii itseään ja olemistaan.
Koulu ei tuo itselleni pelkästään hyviä muistoja. Omat ikävät kouluaikojen kokemukseni tulevat myös mieleen. Niistä ja niiden vaikutuksesta siihen, minkälainen olen tänä päivänä, olen kirjoittanut artikkelissa Onko sisälläsi monsteri?
Miettiessäni pikkumiehen koulunaloitusta, itsetunnon kehittymistä ja lapsuuden kokemusten vaikutusta tuleviin aikoihin jäin taas kerran pohtimaan eri tilanteisiin liittyviä omia muistojani sekä niihin liittyviä tunteita ja tuntemuksia. Tajusin, kuinka pienestä asti mieleen voi jäädä hyvinkin vahvoja muistikuvia. Naureskelin muistellessani, minkälaisia asioita pieni lapsi saattaa ihmetellä ja minkälaisia ratkaisuja hän voi eri tilanteissa keksiä. Ihmettelin myös, kuinka moni tilanne on vaikuttanut jollakin tavalla siihen, kuinka toimin aikuisena.
Minulla on näkömuisti ja erilaiset tunnetilat liittyvät myös vahvasti muistikuviini. Mielessäni on paljon valokuva- tai oikeastaan videopätkätyyppisiä tilannekuvia tuntemuksineen.
Koska muutimme talosta toiseen vain muutama päivä ennen kuin minusta tuli koululainen, muistan hyvin, mitkä asiat tapahtuivat ennen kuin koulu alkoi ja mitkä koululaisena ollessani.
Näitä miettiessä tuli pakottava tarve jakaa muisteluja muidenkin kanssa. Kirjoituksesta tuli pitkä, mutta haluan silti kaivella muistelut hetkeksi ulos päästäni. Ikäviä koulukokemuksiani ei tässä kertaa uudestaan. Niistä olen jo kirjoittanut.
MAAILMANMENON IHMETTELYÄ
- En ollut vielä koulussa. Olin kuullut kerrottavan, että maapallo on pyöreä. Katselin kotimme ikkunasta ulos ja mietin asiaa. Mietin, että jos maapallo on pyöreä, me olemme varmastikin sen sisäpuolella. Eihän pyöreän pallon päällä kukaan pysy. Mietin, kuinka kaukana meidän kodistamme maapallon seinä on. Tulin siihen tulokseen, että se tulee vastaan varmastikin Helsingin jälkeen. Toivoin, että pääsen joskus käymään maapallon seinän luona. Tätä en miettinyt, enkä murehtinut sen kummemmin. Mitä sitä selvää asiaa miettimään.
- Olin ehkä noin kuusivuotias. Olin kipeänä ja jouduin olemaan melko pitkään sisällä. Kun jaksoin olla jo pystyssä, istuin ikkunan ääressä, katselin ja mietin. Lähellä rakennettiin jotakin ja ohi meni isoja kuorma-autoja. Niiden lava oli jotenkin eri mallinen kuin aiemmin näkemissäni autoissa. Minulle kerrottiin, että ne ovat maansiirtoautoja. En oikein ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Se tuntui todella pelottavalta. Varmastikin maapalloa tai osaa siitä siirretään jonnekin. Tai, jos auto ottaa kyytiinsä juuri sen talon ja pihan, jossa me asumme. Jotakin kauheaa joka tapauksessa. Pelkäsin sellaisia autoja pitkään ja mietin, miksi niitä pitää olla olemassa.
- Olin alakoululainen. Olin kuullut aikuisten puhuvan ydinsodasta. Asia tuntui pelottavalta. Mietin, mitä teemme, jos sota tulee. Mietin tätä monta päivää. Kenellekään en ajatuksistani puhunut. Lopulta keksin ratkaisun, joka pelastaisi perheemme. Kerrostalossa, jossa asumme, oli iso sauna. Lapset mahtuivat seisomaan lauteiden alla. Keksin, että jos ydinsota tulee, me muutamme saunaan lauteiden alle. Olin varma, että ydinsäteet eivät yltä sinne, koska löylyhuoneessa ei ole ikkunaa. Olin hyvin helpottunut ja iloinen siitä, että sain ongelman ratkaistua. Siihen loppui pelko ydinsodasta.
- Olin nytkin ehkä noin 8-10 vuotias. Kuulin vanhempieni keskustelevan tapauksesta, jossa sukulaistensa luona ollut pieni poika hukkui lomapaikkansa lähijokeen. Ambulanssi ei ehtinyt ajoissa paikalle. Olin hyvin surullinen ja rupesin miettimään ambulanssiasioita tarkemmin. Minua mietitytti, kuinka ambulanssikyyti maksetaan. Arvelin, että matka on maksettava saman tien. Olin huolissani, mitä tapahtuu, jos onnettomuuden sattuessa ei ole rahapussia mukana. Pidin itsestään selvänä myös, että lapsia ei viedä ambulanssilla sairaalaan ennen kuin heidän vanhemmilleen käydään kertomassa asiasta. Eiväthän he muuten tiedä, missä lapsi on. Surin, että jotkut lapset saattavat kuolla siksi, että vanhemmat eivät olekaan kotona, kun ambulanssiväki kävisi kertomassa. Tähän asiaan en keksinyt ratkaisua ja pohdin sitä pitkään. Mietin, pitäisikö ruveta pitämään rahapussia mukana. En kuitenkaan rohjennut pyytää vanhemmilta rahaa tähän tarkoitukseen. Toivoin vaan, että en ikinä joutuisi tilanteeseen, jossa tarvitsen ambulanssia.
Mummin pikkumieskin on kaveri, joka miettii paljon ja monenlaisia asioita. Hän on kiinnostunut monenlaisista ilmiöistä. Hän onneksi kuitenkin kysyy ja ottaa selvää. Eikä jää pelkästään pyörittämään niitä omassa päässään. Toivon, että sama uteliaisuus ja kiinnostus säilyy jatkossakin.
ERILAISIA TUNNETILOJA HERÄTTÄVIÄ MUISTOJA
- Ollessani ensimmäisellä luokalla asuimme Viitasaaren Hepokankaalla. Siellä tapahtui sellaista, mitä häpeän vieläkin. Hepokankaalla oli paljon lapsia, jotka leikkivät porukalla. Viitasaarella liikkui siihen aikaan mies, jota kutsuttiin Kyllös-Antiksi. Häntä pidettiin jotenkin erikoisena. Yhtenä päivänä hän käveli Hepokankaantiellä. Lapset asettuivat ryhmäksi vähän matkan päähän ja ilkkuivat ”Kyllös-Antti se sieltä tullee, lälläl lälläl lää”. Ja niin edelleen. Minä olin ryhmän mukana. En sanonut mitään. Hävetti, mutta en myöskään estänyt muita. Enkä uskaltanut lähteä pois. Antti kertoi asiasta alueen vanhemmille ja saimme rangaistuksen. Asia vaivasi minua pitkään, koska mielestäni lapset toimivat todella ilkeästi. Eniten vaivasi , että seisoin mukana, enkä tehnyt mitään. En tiedä, johtuuko tästä vai mistä, mutta tänäkään päivänä en voi sietää heikompien ja vähäosaisempien epäreilua kohtelua. Ja pidän ihmisten arvostavaa kohtaamista tärkeänä. Ryhmäpainetta ja rohkeutta irtautua ja olla eri mieltä olen miettinyt paljon tuon jälkeenkin. Siinä minulla on edelleen parantamisen varaa.
- Kaksi tilannetta ajalta ennen koulunaloitusta saivat minut päättämään, että varasta minusta ei tule. Päätin, että rehellisyys on yksinkertaisempaa. Menimme koko perhe auttamaan tätiäni ja hänen miestään inventaarion teossa. He ovat myymälänhoitajia osuusliikkeen sivumyymälässä. Karkkihyllyjen luona en voinut vastustaa kiusausta. Lasipurkissa olevat karkit huusivat minua puoleensa. Erityisesti yksi oikein kurottautui minuun päin. Nappasin sen lopulta suuhuni. kun kukaan ei huomannut Olin varma, että en jäänyt kiinni. Äitini oli kuitenkin huomannut näpistykseni ja kotona sain sen ajan hengen mukaan piiskaa. Äiti oli vihainen todella pitkään.
- Samoihin aikoihin edellisen kanssa sattui toinenkin tilanne, joka vahvisti päätöksen olla varastamatta mitään. Olin yksin kotona sisällä. Pöydällä oli säästölipas. Olin sitä mieltä, että tarvitsen johonkin viisi penniä. En muista enää mihin. Huomasin tilaisuuteni koittaneen. Otin veitsen ja rupesin kaivelemaan lipasta. Silloin äiti syöksyi sisälle. Hän oli ollut ulkona, mutta sanoi, että tuli tunne, että nyt on tultava sisälle. Ei ole vaikea arvata, mitä siitä seurasi. En tiedä, miksi nämä kaksi tilannetta vaikuttivat minuun niin vahvasti. Kaikki lapsethan ovat varmasti joskus tehneet samoin. Minä kuitenkin päätin, että seuraavaa kertaa ei tule. Eikä ole tullut.
- Pienenä pelkäsin mitä ihmeellisimpiä asioita. Yksi esimerkki on jäänyt vahvasti mieleen. Asuimme Viitasaaren keskustassa ja koulumatkalla silloisella Keskitiellä oli palanut rakennus. Siinä oli ollut joku korjaamo. Rakennuksen mustat rauniot ja pystyssä törröttävä savupiippu saivat minut jostakin syystä lähes kauhun partaalle. Juoksin aina rakennuksen ohi niin kovaa kuin pääsin. Ihme, että en ole sen parempi juoksija nykyään, kun lapsuudessa tuli niin paljon harjoiteltua. Lapsuuden pelkoja olen miettinyt monesti jälkeenpäinkin. Olen tietoisesti yrittänyt kasvattaa itseäni kohtaamaan vieraita asioita uteliaisuudella, enkä pelon kanssa. Aina en toki ole onnistunut.
- Into ja ylpeys ovat myös tunteita, jotka liittyvät muistoihini. Asuimme Viitasaaren Haapaniemen koulun vieressä melkein siihen asti, kun minulla alkoi koulu. Seurasin ihan pienestä asti koululaisten kulkemisia ja odotin innolla, milloin pääsen joukkoon mukaan. Minulla ja naapurissa asuvalla leikkikaverillani Margitilla oli pienet Jenkkikassit. Ne olivat siihen aikaan muodissa ja olimme niistä ylpeitä. Kuusivuotiaina tajusimme, että mehän voimme hyödyntää niitä ja koulun läheisyyttä. Kun koulupäivä oli päättymässä, otimme kassit käteen, livahdimme tielle ja kävelimme koululaisten joukossa tärkeän näköisinä eteenpäin. En muista, kuinka kauan tätä teimme. Sen muistan, että olimme aivan varmoja, että meitä luultiin koululaisiksi. Intoa heittäytyä uuteen minulla on onneksi edelleenkin. Vaikka välillä pelottaakin.
- Ylpeys pelon voittamisesta ja siitä, että olemme jo isoja lapsia, liittyy erääseen muistoon. Olin ehkä noin kuusivuotias. Olin liikkeellä vuotta nuoremman veljeni kanssa. Oli uudenvuodenaattoilta. Kello oli jo paljon. Noin kilometrin päässä asuva tätimme pyysi meitä käymään. Pikkusiskoni oli varmaankin jo nukkumassa, koska meidät laitettiin matkaan kahdestaan ilman vanhempia. Ehkä me nimenomaan halusimme lähteä kahdestaan. Oli pimeä, mutta päätin, että en pelkää. Kävelimme kuutamossa. Jännitti, mutta tuntui niin hienolta ja tärkeältä. Me uskalsimme, me saimme lähteä kahdestaan. Paluumatkalle tätimme antoi evääksi paksut siivut lauantaimakkaraa. Puputtelimme niitä ja olimme todellakin haljeta ylpeydestä. Veljenikin muistaa tämän reissun. Tätä tunnetta muistelen joskus,kun mietin, uskallanko hypätä johonkin vähän pelottavaan.
- Ihastuksen tunteetkin voivat olla jo pienenä hyvin voimakkaita. Talossa, jossa asuimme, oli muitakin vuokralaisia kuin me. Yhdessä alakerran huoneessa asui koulupoikia. Olin noin viisi- tai kuusivuotias. Olin hyvin rakastunut vuokralaisina olleisiin Eeroon ja Askoon. He olivat todennäköisesti silloisessa keskikoulussa eli noin 10-15-vuotiaita. Järjestin itseni ulos aina vähän ennen kuin he palasivat koulusta. Opettelin niihin aikoihin ajamaan ilman apupyöriä ja olin onneni kukkuloilla, jos jompikumpi malttoi jäädä vähäksi aikaa auttamaan minua pystyssä pysymisessä. Opittuani ajamaan teeskentelin vielä pitkään, että en pärjää yksin. Minua ei tuntunut haittaavan, että rakkauden kohteita oli kaksi ja että vastarakkautta en saanut. Tämän ihanan muiston pilasin teini-ikäisenä. Olin eräässä tapahtumassa Tampereella. Kavereiden kanssa kadulla kulkiessani tunnistin opiskelijajoukossa olleen Eeron. Siihen aikaan halusin kuulua porukkamme parhaisiin bilettäjiin ja olin melkoisessa viinihiprakassa. Sen rohkaisemana menin sopertelemaan lapsuuden tunteistani hänelle. Hävettää vieläkin.
Nämä ovat päällimmäisiä välähdyksiä lapsuusajan muistoistani. Kirjoittaessani jäin miettimään, että mummin pikkumies on nyt vanhempi tai samaa ikäluokkaa kuin minä näiden muistojeni aikaan. Mietin taas kerran, että lapsi muistaa asioita jo hyvin pienestä alkaen. Ja että lapsuuden tuntemukset voivat vaikuttaa pitkälle eteenpäin. Tätä pohdin jo omista koulumuistoistani kirjoittaessani, mutta aihe on vahvasti mielessä nytkin.
Näiden muistojen siivittämänä toivon, että pikkumiehen koulutaival on antoisa, iloinen, turvallinen ja itsetuntoa myönteisesti rakentava.
Viimeisimmät kommentit