Oletko miettinyt, onko sisälläsi monsteri, joka estää sinua tekemästä haluamiasi asioita? Joka estää menemästä täysillä kohti haaveita ja tavoitteita.  Tätä asiaa minä olen miettinyt monesti ja monsteriksi pään sisällä olevat jarrut nimesin kuunneltuani Saara Aallon Euroviisulaulua ja Saaran kertomusta siitä, mistä laulu kertoo. 

Monstereita ja jarruja meillä on varmasti lähes kaikilla. Olemmepa yrittäjiä, työntekijöitä tai työnhakijoita. Tai missä tilanteessa tahansa.

Mistä tämä monsteri päämme sisälle tulee?

Saadakseni oman pääni sisällä  jarruttavat ajatukset piiloon, olen silloin tällöin lukenut erilaisia artikkeleita, kirjoja ja elämäntaito-oppaita. Yrittänyt löytää vastausta edellä olevaan kysymykseen ja siihen, miten monsteri ajetaan ulos. 

Kirjojen nimiä en tällä hetkellä enää edes muista.  Hetken aikaa niiden lukemisen jälkeen on aina tunne, että näinhän se on. Kyllä minä tämän tiedän, olen yhtä hyvä kuin muut ja kaikki on mahdollista. Mutta sitten ne ajatukset taas hiipivät takaisin. Ja kysyn itseltäni, miksi en ole yhtä hyvä kuin muut? Miksi en riitä?

Lukemissani artikkeleissa ja selvityksissä tuodaan esille mm. lapsuuden traumojen vaikutusta loppuelämäämme.  Niitä lukiessani tiedostan asian, jonka periaatteessa toki jo tiedän. Meidän ei pidä antaa menneisyyden ohjata tulevaisuuttamme. Älä katso taaksepäin vaan eteenpäin jne. Mutta kuitenkin…

Vaikka asiat ovat periaatteessa selviä, ei pelkkä tieto kuitenkaan auta. Jarrut ja monsteri kurkistavat välillä varsinkin heikkoina hetkinä piiloistansa. Vaikuttavat siihen, kuinka toimin ihmisenä ja yrittäjänä.

Koska tiedän hyvin, mistä nämä möröt ovat minun sisälle syntyneet, haluan kertoa niistä muillekin.

Miksi minä jaan omat traumani julkisesti?

En ole varmastikaan ainoa, jolle nämä ongelmat ovat syntyneet tässä kertomallani tavalla.  Jakamalla kokemukseni toivon voivani vaikuttaa siihen, että tätä ei tapahtuisi nykypäivän lapsille. Kyse on kuitenkin niin pienistä ja yksinkertaisista asioista.

MInun mörköni ovat syntyneet lapsuudessa, mutta eivät varsinaisesti kotona.  Lapsuudenkodissani asui  normaali  50-60-luvun perhe. Ylenmäärin ei kehuttu eikä pussattu, mutta olo oli turvallinen. Toki äiti silloin tällöin kiireensä keskellä minun kotitöiden tekemistäni seuratessaan totesi, että eihän tuosta tule yhtään mitään. Anna kun minä teen sen niin sujuu paremmin.

Alemmuuden ja huonommuuden tunne syntyi koulussa. Kiusaajina eivät kuitenkaan olleet ensisijaisesti koulukaverit vaan opettajat.  Eivät hekään varmasti tahallaan. He toimivat sen ajan käytäntöjen mukaan, mutta tavalla, joka jätti pienen ujon ja aran tytön sieluun yllättävän isot arvet.  Kaveritkin joskus innostuivat kiusaamaan opettajan käytöstä seuratessaan.

Nämä asiat tuntuvat tässä kerrottuna aika pieniltä. Joku voi ajatella, että eikö tuolla tuon kummempia murheita ole. Kuitenkin –  nämä kokemukset heijastuvat yli 50 vuoden päähän. Jos ne ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat yhä aika ajoin elämääni ja siihen miten pyöritän yritystäni, ne eivät ole pieniä.

  • Laulutunnilla kaikki, joiden laulunumero oli 8 tai parempi, saivat mennä opettajan harmonin viereen laulamaan. Muiden piti laulaa pulpetissaan istuen. Minä olin ainoa pulpetissa istuva tyttö ja luokan pojat ilkkuivat minulle. Muistan edelleen, miltä luokassa näytti ja miten minä yritin olla oikein pienenä  ja näkymättömänä.
  • Jos käsiala oli hyvä, kaunokirjoitusvihko päällystettiin keltaisella silkkipaperilla. Jos se oli opettajan mielestä huono, päällystyspaperiksi piti valita musta. Taas minä olin ainoa mustavihkoinen tyttö. Yritin piilotella vihkoa, mutta ainahan sen joku huomasi.
  • Käsityötunnilla opettaja sanoi, että teen tämän Riitan käsityön tässä muille malliksi, kun ei Riitta itse kuitenkaan osaa. Ja sen kerran, kun olin itse kotona yötä myöten neulonut itkua tuhertaen kaulaliina saadakseni muita kiinni, opettaja rankaisi minua. Olin teettänyt sen hänen mielestään äidilläni.
  • Joukkupeleissä opettaja laittoi parhaat urheilijat huutamaan itselleen joukkueen. Ei ole vaikea arvata, kuka jäi viimeisenä huutavan joukkueen riesaksi. Onko meidän taas pakko ottaa Riitta- oli tuttu lause.
  • Minä koin, että minulle tehtiin selväksi, etten osaa samoja asioita kuin muut tytöt. Minä olen huono.
  • Kun tähän lisätään vielä se, että en kooltani silloinkaan kuulunut keijukaisten joukkoon ja sain kuulla siitäkin, paketti oli valmis.

Oli leivottu tyttö, joka vilpittömästi uskoi ja luuli, että on erilainen. Joka suri ja kysyi monesti itseltään, miksi en ole yhtä hyvä kuin muut. Tyttö, joka yritti hakea hyväksyntää itselleen. 

Nämä ajatukset pidin kuitenkin niin piilossa, että kouluaikaiset ystäväni eivät ole myöhemmin meinanneet uskoa, kun olen kertonut tuntemuksistani. 

Jälkensä nämä tuntemukset ovat kuitenkin jättäneet ja arka hyväksyntää hakeva pikkutyttö putkahtaa joskus yllättävissäkin tilanteissa esiin. Enimmäkseen hän toki pysyttelee piilossa.

Huvittavin muisto pikkutyttöfiiliksestä on parikymmenen vuoden takaa. Olin menossa elinkeinoyhtiön edustajana tärkeään palaveriin. Mietin hermostuksissani, mitä minä pieni tyttö teen täällä isojen herrojen keskellä. Tilanteen pelasti aulassa ollut peili. Vilkaisin sitä ja sieltähän katsoikin vastaan keski-ikäinen akka.  Tämä akka pelasti päivän ja neuvottelu sujui.

Kun siirryin aikanaan silloiseen yhteiskouluun, jossa lukuaineet olivat pääosassa, huomasin pian, että täällä minä voinkin pärjätä. Käytännön aineet eivät olleet tärkeimpiä. Lukuaineet jylläsivät. Huomasin pian, että opin nopeasti ja asiat jäävät päähän.  Silloin päätin, että nyt minä näytän.  Ja näytin. Lähes aina olin luokkani paras oppilas.

Näyttää piti myös vapaa-ajan vietossa kylillä ja tanssipaikoilla. Vaikka meno käsilaukussa olevine viinipulloineen ja tupakka-askeineen jälkeenpäin ajatellen olikin melko viatonta. Tavoitteeseeni tunsin päässeeni sinä lauantai-iltana lukioaikaan,kun puolituttu tyttö sanoi minulle tanssipaikan pihassa syyslukukauden päätyttyä: “Kuulin, että olet teidän luokan paras oppilas, en olisi kyllä ikinä uskonut, että se voisit olla sinä.”

Mieleni huusi  JES, juuri tähän olen pyrkinyt, nyt olen sen saavuttanut!  Koulussa oli pärjättävä, mutta kaverien silmissä oli oltava “menomimmi”. 

Rankkaa tuo kaikki oli kuitenkin.  Kaikki aika meni suorittamiseen koulussa ja vapaa-ajalla.  Aitoa rentoa aikaa olla vaan ei oikeasti ollut. Näinhän sen ei olisi pitänyt mennä. 

Toivon, että tämän päivän lapset ja nuoret voisivat hyväksyä itsensä ja saada hyväksyntää miettimättä, mitä minun pitäisi tehdä, jotta hyväksyntä saavutetaan. Ja että suurimpana syynä itseluottamuksen puutteeseen eivät olisi opettajien käyttämät opetusmenetelmät.

 

 

Liity postituslistalle

Liity postituslistalle

Saat tiedon sähköpostiisi, kun julkaisen uusia blogipäivityksiä

Kirjeen tilaus onnistui