Käveleminen ja nimenomaan oikealla tavalla käveleminen on asia, johon olen tänä kesänä keskittynyt. Oikealla tavalla kävelemisen opettelu tuli ohjelmaan sen jälkeen, kun otsikon kysymys pätkähti päähäni. Otsikko ei ole liioittelua, eikä huomion hakemista.

Kysymys tuli ihan oikeasti mieleeni keväällä eräänä aamuna, kun selkäni oli poikkeuksellisen jäykkä.

Olen kirjoittanut aikaseimmissa artikkeleissä jo monesti, että elämäntapamuutos on saatava alkuun.  Olen tuonut esiin, että voidakseni toteuttaa tavoitteeni ja jatkaa yrittäjänä haluamani ajan, minun on saatava muutos alulle. Tilanne on silti pysynyt ennallaan- ainakin liikunnan osalta. Liikunnan vähäisyydestä olen syyttänyt lonkan nivelrikkoa ja kipuja. Olen  pohtinut asiaa mm. seuraavissa artikkeleissa  Miten aloitan muutoksen? Onko muutos helppoa?

Aamuna, jolloin otsikon kysymys tuli mieleeni, tuntui kuin joku olisi lyönyt vasaralla päähän. Näin silmissäni tilanteen, jossa en oikeasti pärjää yksin.

Sain lopultakin tehtyä ensimmäisen liikkeen. Varasin ajan fysioterapeutille- pojalleni Timolle. Hän on ammattilainen, johon luotan.   Kehun häntä ilman mitään kaupallisia kytkentöjä. Äidillisen ylpeänä voin todeta ammattitaidon, jota hän kehittää edelleen OMT-jatko-opintojen myötä.

Koska olen hänen äitinsä, hän rohkeni puhumaan minulle suoremmin kuin monille muille asiakkaille. Näin hän kertoi. Arvostan sitä.

Ensimmäinen asia, jota olen siis pitkin kesää opetellut, on oikealla tavalla käveleminen. 

Lonkkani ja sen myötä selkäni ja jalkanikin ovat olleet viimeiset pari kolme vuotta välillä niin kipeitä, että olen ruvennut kävelemään  ontuen. Siitä on tullut tapa. Tapa, josta irti pääseminen ei ole helppoa. Tapa, joka vaikuttaa selän ja jalkojen kuntoon ja toimintakykyyn.

Timo sai minut tajuamaan, että ontumiseen ei ole mitään syytä, eikä tarvetta. Ei pidä ajatella, että “kun minulla on nyt tämä nivelrikko, minun on tehtävä niin ja niin”. Kiitos Timo näistä sanoista. Keskustelimme myös kivun roolista ja kuinka siihen voi suhtautua. Alaselkäharjotteitakin opettelimme.

Vaikka olen harjoitellut kesän ajan, oikea kävelytapa vaatii vielä paljon keskittymistä. Vähän väliä löydän itseni linkuttamasta ja töpöttelemästä. Huomaan sen välillä itse ja välillä mieheni toteaa asian. 

Mummin pikkuneiti oppi viime kesänä kävelemään paljon nopeammin kuin mummi tänä kesänä.

Jos jatkan ontumista, selkä ja jalat pysyvät kipeinä ja jonakin vähemmän kauniina päivänä olen niin jäykkä, että se, joka huutaa “pyyhkimään”, onkin mummi, eikä mummin pikkuväkeä. Eikä se naurata ketään.

Tajuan, että liikkeelle on lähdettävä pienin askelin. Oikella tavalla käveleminen vaatii oikeasti kylläkin aiempaa pitempiä askeleita ja kummankin jalan ja lonkan tasavertaista käyttämistä.

Yksinkertainen asia, eikö totta. Ja silti niin vaikea. Kävelen kuitenkin aina vaan paremmin. Muutamaa hölkkäaskeltakin olen kokeillut.  Lonkkani on ollut tänä kesänä aikaisempaa paremmassa kunnossa.

Ennen kuin iltatyötkin alkavat aion ottaa tavaksi taas tehdä iltalenkin pari kolme kertaa viikossa. 

Syksyn aikana on  myös jumppaliikeiden vuoro.

Jospa se tästä, Jospa tässä vielä pärjäisi omin voimin. Ja jospa ensi kesänä pystyisin taas kävelemään normaalisti sen kuuden kilometrin lenkin, joka vuosikaudet oli vaikiolenkkini. Tai vaikka pitempäänkin.

Kokemuksesta tiedän, että kun liikunta lisääntyy, rupean automaattisesti kiinnittämään paremmin huomiota myös ruokavalioon. 

Liity postituslistalle

Liity postituslistalle

Saat tiedon sähköpostiisi, kun julkaisen uusia blogipäivityksiä

Kirjeen tilaus onnistui